Persjärven Mieskuviokellujat Ry:n läpimurto

Suomessa on liikaa yhdistystoimintaa. Yhdistys löytyy joka tarpeeseen. On kudontakerhoa, kylätoimikuntaa ja monenmoista edunvalvontaa. Osaltaan tämä johtuu valtiomme halusta luoda hallintokoneistolle illuusio tilanteen hallinnasta. Pohditaan vakavasti, miten kimppakyytien rahaliikenne saataisiin valvonnan alle. Ymmärrän kyllä, että ammattimaisen taksiliikenteen asema pitää turvata, mutta kyllä tämä taas aikalailla suomalaiskansalliselta teoreetikkojen höpinältä kuulostaa. Toivon todella ettei nähdä päivää, jolloin kimppakyytiporukoiden pitäisi jonkin työryhmän mietinnön mukaisesti perustaa voittoa tavoittelematon yhdistys liikkuakseen lain sallimalla tavalla. Osaltaan samasta syystä Suomessa on jo entuudestaan yhdistyksiä niin vietävästi. Rahojen käsittely ja vaikkapa jäähallivuoron varaaminen tuntuu niin turkasen vaikealta ilman y-tunnusta. Toisaalta yhdistysten määrän taustalla on, niin ironista kuin se onkin, kansallinen taipumuksemme nurkkakuntaisuuteen.


Sitten päätettiin lopulta perustaa yhdistys

Heitetään vaikkapa esimerkinomaisesti kuvitteellinen Persjärven Mieskuviokellujat Ry – kisoissa siis PeMiKe. Yhdistyksen ydinryhmä oli riitaantunut aiemmin vähemmän kokeneiden kellujien kanssa näiden otettua saunaillassa hölmöyksissään Persjärveläisestä Istanbul kebap-pizzeriasta noudettua pizzaa ennen porukan arvovaltaisimpia ikämiehiä. Persjärvellä eli vielä noihin aikoihin aktiivinen harrastajayhteisö ja paikkakuntalaiset esittelivät kylää mielellään Suomen johtavana kelluntapyhättönä, ainakin mitä tulee nimenomaan avovesikelluntaan eli lajihaaroista siihen jaloimpaan. Näinpä sisukkaalta Persjärveltä löytyikin 15 jäsentä myös kokeneiston omaan mieskellujayhdistykseen. Yhdistykselle asetettiin luonnollisesti hallitus, jonka puheenjohtajaksi valittiin paikkakunnalla ikänsä asunut Ilmari Takalo, 63 vuotta, pitkän linjan lautakuntavaikuttaja ja oikea vanhan kansan äkkiväärä isäntämies. Valittiin myös varapuheenjohtaja ja muu hallitus, yhteensä 7 jäsentä. Rahastonhoitajan ja sihteerin jaettuun tehtävään päätettiin kutsua kunniajäseneksi Takalon herttainen vaimo Marja-Liisa, joka oli pätevöitynyt tehtävään työskenneltyään Persjärven OP:ssa sen sivukonttorin sulkemiseen vuonna 1993 asti.

Takalo on kunnianhimoinen mies. Ajatus paikkakunnan maineen rapistumisesta johtavana avovesikelluntakeskittymänä kaihersi miehen mieltä. Jäsenistö vaikutti aktiiviselta ja hänen mielessään heräsi ajatus kansallisten avovesikelluntakisojen järjestämisestä hänelle niin rakkaalla Persjärvellä. Se nimittäin huomattaisiin ja pian olisi nimi lehdessä. Ties vaikka viimein aukeaisi taival kelluntalajien kattojärjestön vastuutehtäviinkin ja pari kertaa vuodessa pääsisi viettämään seminaariviikonloppua keskusliiton kustantamana, joskus ulkomaillekin. Eikä kotikylän nostaminen maailmankartalle ainakaan pahaa tekisi tulevia kunnallisvaaleja ajatellen. Tulevaisuudentenho täytti Takalon mielen.

Kisat päätettiin järjestää ja Takalo hehkui energiaa. Osa hallituksen jäsenistä hieman nikotteli ideaa vastaan, mutta puheenjohtaja uskoi näiden kyllä innostuvan, kunhan häivähdys pienemmän mittakaavan olympiahuumaa tempaisisi heidätkin mukaansa. Töitä paiskittiin vähintään viikoittain ainakin puoli vuotta ennen kisoja tunneista tinkimättä. Uhrautujia katsottiin ihaillen ja monien yöunet alkoivat olla herkässä h-hetken lähestyessä. Vastaavasti perheineen lomareissussa juuri eräiden isompien talkoiden aikaan ollut hallituksen jäsen tunsi oudon kylmän ilmapiirin laskeutuneen ympärilleen hänen palattuaan kotitanhuville.

Lipunmyynti ulkoistettiin aluksi Lippupalveluun ja myyntiraportit saivat Takalonkin otsan huolestuksesta kurttuun. Näinpä yhdistyksen vastuuhenkilöt kerättiin yhteen ja tehtiin uusi strategia lippujen myynnistä. Porukalla todettiin, etteivät ne Helsingin filunkilippukauppiaat saa edes näin poikkeuksellisen hienon tapahtuman tikettejä kaupaksi, joten päätettiin ryhtyä soittelemaan tuttuja läpi tarjoten lippuja ja pitämään lippunippua mukana liikuttaessa julkisella paikalla. Paniikin kasvaessa kierrettiin lopulta jo ovelta ovelle piskuisen Persjärven alkukesän illoissa.

Tällä välin Marja-Liisa oli antanut kaikkensa. Sydämentykytykset olivat vieneet uutteran ja uhrautuvan rouvan osastolle hänen ystävättärensä sanottua lopulta pahasti. Mitta oli tullut täyteen Ilmarin laitettua vaimokullan asialle agitoimaan tämän naisystäviä kutsumaan sukulaisia pääkaupunkiseudulta tämän ainutkertaisen tapahtuman todistajiksi. Seudun nuoremmat mieskellujat puolestaan muistivat elävästi hetken, jolloin eräältäkin vietiin siivu tonnikala-ananaspizzaa kädestä saunaillassa ja päättivät näin ollen boikotoida koko tapahtumaa.

Lopulta lipunmyynti jäi ankarasti tavoitteistaan. Yhdistyksen hallitus sai kuitenkin rivinsä ruotuun ja jakoi nimellisen muutaman tonnin tappion keskenään suhteellisen pienin fyysisin vahingoin. Vain tiedotusvastaava kumautti Takaloa luuvitosella otsaan kisojen jälkeisessä karonkassa ja puheenjohtajalle lojaali hallituksen jäsen puolestaan tinttasi tiedotusvastaavan nenän verille. Marja-Liisakin oli päässyt sairaalasta jo ennen kisoja, eikä häntä huomaavaisesti enää haluttu rasittaa järjestelyvelvoitteilla. Marja-Liisa pääsi veloituksetta tapahtumaan, mutta tunsi jotain liikahtavan sisällään maksaessaan kojulla kaksi euroa kisamakkarasta.

Jälkikäteen PeMiKe:n hallitus jaksoi uskotella itselleen, että kyllä kannatti. Päivääkään ei vaihdettaisi pois. Kyllä tämä kokemuksena oli vertaansa vailla. Kelluntatoiminta päätettiin kuitenkin ensiksi laittaa hetkeksi jäähylle kovan rupeaman jälkeen. Osanottajamäärä parilla Takalon myöhemmin kutsumalla harjoituskerralla oli kuitenkin olematon ja jälkimmäisellä kerralla paikalla oli hänen lisäkseen enää vain tiedotusvastaavaa karonkassa motannut hallitusvirkailija. Tunnelma näiden kahden harjoituksissa oli alakuloinen ja kiusaantunut. Miehet pulikoivat hetken, laittoivat märät uikkarinsa kassiin ja koittivat leukojen painuessa väkisinkin rintaan tavoitella innostunutta äänensävyä huudellessaan lähtiessä: Soitellaan niistä seuraavista treeneistä.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat, tavataan maassamme ajatella kovin usein. Näinpä kaikille ei ole väliä onko toiminta kivaa tai ylipäänsä mielekästä vai ei, kunhan jokainen on varmasti antanut kaikkensa yhteisen asian eteen. Tuonut leipomuksia tapahtumiin ja kaatanut nokka räässä kahvia, vaikka tekeminen olisi resurssien hukkaamista ja täysin johdonmukaisen tuottavuusajattelun vastaista. Myynyt arpoja tai pääsylippuja ja juossut kieli vyön alla kerjäämässä yhteistyökumppaneita yhdistykselle. Omiin pikku julkaisuihinsa lehti-ilmoitustilaa myyvistä yhdistyksistä ei muuten ole markkinoilla ihan varsinaisesti pulaa.

Persjärvellä ei kellu enää kukaan, koska tekemisestä lähti ilo velvollisuuksien ja painostuksen tultua mukaan kuvioihin muutaman ydinhenkilön arvostelukyvyn sokaistuttua vallanhimon tieltä. Suomessa ei tarvita enää tasan ainoatakaan uutta yhdistystä stressaamaan niiden toimintaan alkuun sitoutuvia aktiiveja. Päinvastoin, nykyisten vähänkin samojen aihepiirien ympärillä samalla seudulla toimivien pitäisi yhdistää voimansa ja lopettaa hemmetin jurottaminen esim. siitä kenen seura kuului ennen Suomen viralliseen ja kenen työväen urheiluliittoon. Eniten tsemppiä toivon Marja-Liisa Takalolle, jotta hän uskaltaisi seuraavalla kerralla sanoa tiukasti, koska Ilmarin idea on typerä ja tukipyyntö kohtuuton. Typeryyksien teko maapallolta kun ei lopu toimintaa tukemalla. Onneksi tarina tästä kelluntaporukasta oli kuitenkin fiktiivinen. Olihan?

Jätä kommentti

css.php