Rautaruukki-jugend

Punamustat verkkarit lapsena. Kesäleirit. Perhepikkujoulut. Hiihtolomat Vuokatissa. En tiedä millaisessa jamassa Rautaruukilla nykyään on työntekijöiden perheistä huolehtiminen, mutta hieno osa sosialistista suomihistoriaa se on ainakin.

Isäni teki uljaan työuran Ruukilla, melkein kolmekymmentä vuotta. Ja siellä sitten osattiin olla ainakin aikanaan yhteisöllisiä. Yhteneväisissä verryttelyasuissa koko perheet edustivat vakaata leipää tarjoavaa työnantajaa, joka sivumennen sanoen on sittemmin muuttunut vähän vähemmän vakaaksi ja osin senkin johdosta nykyään näkyy vähän vähemmän perheitä yhdessä firman verkkareissa. Jälkikäteen tarkastellen olen tullut yhä varmemmaksi, että yhtenevällä varustuksella ja kimppatekemisen kehittämisellä työntekijöiden lapsosille pyrittiin kehittämään uusia ja uusia puhtaan geeniperimän (hehheh, tsihihih) omaavia ruukkilaissukupolvia.

Kesäleirit
Jo nuorempanakin tuli oltua leirillä, mutta kotiinhan minut oli kesken kaiken tuotava ankaramman puoleisen koti-ikävän iskettyä. Selvempi muistikuva sijoittuu kuitenkin kolmeentoista ikävuoteen ja viikon leiriin Vuokatissa. Liikuntaa yhdessä, mahdollisuus ostaa kohtuudella karkkia kuntokeskuksen kioskista, yöllistä karkailua tyttöjen majoitustilana toimineeseen jumppasaliin ja disko viimeisenä iltana. Itse kehityin (tsih, buhahaa) sen verran nuorempana, että moinen ohjelma tuntui jo vähän lällyltä, mutta jännäähän se oli viime kädessä. Lempi leiskahteli leirillä niin tulisesti, että isokokoinen ikkunaruutukin hajosi, kun ehdin maastoutua nuoren neidon minua kohti viskaamien biljardipallojen tieltä. Palloa lensi niin hurjalla tiheydellä, ettei ensimmäinen ollut vielä ehtinyt lasista läpi, kun toinen tuli jo perässä samaa rataa.

Vuokatin kuntokeskus lomakohteena
Ihan omakohtaisestikin lomailin siellä ensimmäisen seitsemäntoista ikävuoteni aikana toistakymmentä kertaa ja leiri päälle. Paikka ja keittiön Toini ehtivät tulla tutuiksi. Aivan loistavaa toimintaa työnantajalta: edullisesti lomailemaan konsernin omistamaan kuntokeskukseen, hissiliput järjestävän seuran puolesta ja seisova pöytä notkui neljästi vuorokaudessa. Kesällä pitkä rivi polkupyöriä, millä suhauttaa Hiukan Hiekoille lötköttelemään jos ei paikan oma lampi tuntunut riittävän.

Oravakomppania
Herran tähden miten tämä kalskahtaakaan nuorilta kotkilta tai meripioneereilta, vaikka nimeä onkin alun pitäen käytetty nimenomaan suojeluskuntien poikaosastoista. Ruukki-sanastossa nimi tiettävästi juontaa kuitenkin juurensa junioreista koostetun pihanhoitoiskujoukon keksijän nimestä. Oravakomppania koostui noin kuusitoistakesäisestä ruukkilaisten jälkikasvusta, jotka palkattiin tekemään muutamaksi kesäiseksi viikoksi jos jonkinnäköistä ylläpitopuuhaa. Kuten vetelemään vesurilla tehdasaluetta edustuskelpoiseksi tai viskelemään kiviä sivuun keloja kuljettavien junien kiskojen läheisyydestä. Kiva homma, hyvät edut. Mitä siitä sitten seuraa kun viitisentoista kuusitoistavuotiasta tasaisella sukupuolijakaumalla laitetaan paiskimaan kesäpäiviksi hommia keskenään, parin diplomi-insinööriopiskelijan johdolla? Ainakaan työn tulokset eivät ole ihan optimaalisia, sen verran voin valottaa. Toisaalta, eivätpä olleet odotuksetkaan kovia. Raa’an raadannan sijaan keskittyminen herpaantui helposti, kun naispuolinen ikätoveri kykki naru vyönään Ruukin kuluneissa työhousuissa nyhtämässä käsin rikkaruohoja nurmialueen reunassa. Oravakomppaniassa alkaneen teerenpelin seurauksena Erja ja Tero ovat naimisissa tänäkin päivänä, useamman tenavan onnellisina vanhempina.

Työllistyminen
Sanotaan mitä sanotaan, mutta totuus on, että työhönottohommissa on suosittu aiempien työntekijäsukupolvien lapsia ja paljon. Tämä on taatusti tasoittunut nyttemmin, mutta koko monta samalla sukunimellä varustettua, hauskasti toisiaan muistuttavaa äijänkäkkänää niiden sinisten peltiseinien sisällä paiskii töitä tälläkin hetkellä. Omasta sisarussarjastanikin kaikki kolme ovat käyneet vuodattamassa hikeä suomalaisen terästeollisuuden alttarille jonkinlaisen jakson.

Sattumaako?
Niin. Voiko tämä kaikki olla sattumaa? Voiko? Olisiko kaiken taustalla ollut kiero hanke luoda Suomesta terästeollisuuden kärkimaa valikoimalla joukkoon vain parhaat yksilöt, järjestämällä näille tekemistä keskenään, takaamalla työpaikat ja antamalla luonnon hoitaa loput? Kaatuiko suunnitelma kuitenkin kahteen rajumpaan laskusuhdanteeseen ja välissä laskeneeseen teollisuustyön arvostukseen? Lopetettiinko hanke yrityksen yksityistämisen yhteydessä? Mitä tapahtui?

Ja vakavasti
Eihän tässä nyt ole kysymys ollut mistään näin pirullisesta tai katsantokannasta riippuen kauniista suunnitelmasta. Osaltaan kaiken ytimessä on ollut henkilöstön pitäminen tyytyväisenä sekä työkykyisenä ja osaltaan ammattiyhdistysliikkeen liehakoiminen ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vaatimustenkin täyttäminen. Nerokasta henkilöstöpolitiikkaa valtionyhtiöltä joka tapauksessa. Henkilöstöpolitiikkaa, jolle ei välttämättä ole oikein enää sijaa nykymaailmassa.

Those were the days, oh yes those were the days.

Jätä kommentti

css.php